perjantai 4. marraskuuta 2016

Iso D-päivä

Kansainvälisen diabeteskuukauden vuoksi päätin aktivoitua bloggaamisessani. Hypomaisteri on jäänyt vähän taka-alalle, sillä koen kuvien lisäämisen niin tuskastuttavaksi, että aion nyt vain reippaasti lakata postaamasta niitä. Jos joskus olen täysissä ruumiin- ja sielunvoimissa niin, ehkä sitten jaksan vääntää muotoilujen ja sen sellaisten kanssa. Nyt en jaksa.

Tämä vuosi on ollut äärimmäisen väsyttävä. Vuosi on ollut totaalisen uuvuttava täynnä suuria huippuja ja massiivisia laskuja. Se mitä olisin toivonut tälle vuodelle olisi ollut ihan tavallista ja latteaa. Toivoin, että olisin pystynyt panostamaan Maijan koulutukseen niin paljon kuin olisin halunnut. Tietenkin itsekritiikkini on tähtitieteellisen ankara, sekä itse kasaamani suorituspaineet suurenmoiset. Hämäläis-satakuntalainen luonteenlaatuni myös tekee kaikesta tekemisestä aina vähän vaikeaa ja aina jotenkin hankalaa ja jollei jokin mene pieleen nyt niin kohta menee kuitenkin. Luulisin, että perheeni henkäisee helpotuksesta kun saan joskus runnottua kurssin läpi ja lakkaan jauhamasta siitä miten jotain pitäis mutkun on nyt niin hankalaa ja mikään ei onnistu. Mutta oikeasti kuluva vuosi on ollut varmasti elämäni haastavin kokonaisuus. Ehkä jopa vaikeampi kuin se vuosi kun esikoisemme sairastui D:hen, kirjoitin gradun ja muutimme tähän taloon, uudelle paikkakunnalle.

Maija on ollut meillä nyt vuoden ja 2 kuukautta. Hän on hieno koira, paljon on rauhoittunut ja saanut itsevarmuutta, mutta paljon on vielä tekemistä. Maijan erikoisuudeksi on muodostunut tässä loppukesän- ja syksyn aikana pihasta karkailu. Maija hyppää kaiken yli. Meidän jo valmiiksi todella ruma aita on nyt korotettu ja vahvistettu vaikka minkälaisilla viritelmillä, mutta siitä se leiskaisee yli kun sille päälle sattuu. Mutta Maija ei lähde kauas. Se menee pihatien päähän haukkumaan talon ohi lenkkeileville koirille ja tulee sitten takaisin. Maija on erinomainen vahtikoira, mutta harmitonkin karkailu ei kyllä ihan tule kyseeseen. Asumme sentään lähiössä.

Hypokoulutuksesta sen verran, että Maija sai kuin saikin suoritettua ensimmäisen osasuorituksen. Luulin muutamaan otteeseen, ettemme koskaan näkisi sitä päivää kun Maija jaksaa hajuerotella tarpeeksi tavoitteellisesti. Parin viikon päästä yritetään suorittaa toinen osasuoritus ja nyt treenataan kovaa joka päivä. Kun hajuerottelu saatiin valmiiksi, niin treenitkin ovat olleet paljon helpompia järjestää kun ei tarvitse kantaa mukanaan valtavaa tavara-arsenaalia vaan kamat voi olla monta päivää paikoillaan ja sopivan hetken tullen kuiskaan Maijalle ''treenit'' ja se tulee perässäni. Joskus tarvitsee vain katsoa Maijaa tietyllä tavalla, niin se tietää, että nyt olis hommia. Tämä on kätevää, sillä toinen koiramme ei tällä tavalla useinkaan havahdu siihen, että kohta on namibuffet tarjolla toisessa huoneessa ja häntä ei ole kutsuttu.

On myöskin ollut ilo seurata kun esikoisemme on kiinnostunut Maijasta. Hän on suuri filosofi ja haaveilija, joka ei useinkaan välitä konkreettisen maailman realiteeteista tai ilmiöistä. Hän on aina ollut vähän arka lähestymään eläimiä, vaikka meillä niitä aina on ollutkin. Kuitenkin se ajatus, että Maijasta tulee hänen hypokoiransa on selvästi todella tärkeä ja kiinnostava. Esikkoa kiinnostaa osallistua treeneihin aina kun voi, ja aina kun oma kärsivällisyyteni antaa periksi yrittää hallita yhtä häsläävää koiraa ja yhtä häsläävää lasta yhtä aikaa.

Nyt olis taas noi treenit.

sunnuntai 12. kesäkuuta 2016

Valivali

Maija ja onnistuneet torkut

Sannan onni on koiranmuotoinen























Ei ole ollut paljoa kirjoitettavaa viime aikoina. Jumitimme Maijan kanssa yli kuukauden namilautatreeneissä ja kylmä hiki alkoi kihoamaan otsalle. Parin viikon päästä lähdemme taas koulutukseen ja siellä pitäisi suorittaa onnistunut hajuerottelu ja näyttää miten Maija tulee ilmaisemaan matalan verensokerin. Tuntui jonkin aikaa, että tämä oli nyt meidän osaltamme tässä. No, viimein pyysin apua ja sain hyviä neuvoja meidän opettajilta minkä avulla treenit alkoivat taas rullaamaan. Muutama päivä treeniä ja Maija on ottanut hurjia harppauksia eteenpäin. En epäile enää.

Parhaat torkut otetaan kaverin sylissä
Tämä on varmasti ollut vaikeaa aikaa Maijalle senkin takia, että itselläni on ollut aika paljon kaikenlaista mielessä. Touko-kesäkuun aikana on suurinpiirtein kaikki mennyt pieleen, mikä vain pieleen voi mennä. Joten meitsi on vähän ollut zombina. Joten ei ihme, jos Maijakaan ei ole ihan ollut samalla aaltopituudella, kun aalto on ollut vähän katki. Hyvät neuvot kuitenkin tosiaan auttoivat meitä edistymään treeneissä ja saatiin molemmat uutta intoa, sekä minä jotain hyvää mihin keskittyä.

Jääkiekon MM-kisatkin menivät pieleen.
 Kyllä meitii nyt koeteltiin, voi voi ja yhyy.


keskiviikko 11. toukokuuta 2016

Höpökoira

Tässä on Maija. Maija iloitsee letkusta. 








Tässä on Sanna. Sanna harjoittelee rauhoittavia signaaleja. 


Se tapahtui muutama päivä sitten iltalenkillä. Maija sai vainun siitä ihanasta naapurin koirasta, siitä punaturkkisesta ja pitkäjalkaisesta. Kiihtymys seurasi ja Vernemme, leikattu uroksemme, ymmärsi, että kas tässähän tapahtuu nyt jotain. Verne kaartoi Maijan viereen ja vähän kuiskutteli siinä korvaan ''hei minäkin olen punertava''.  Kotipihaan päästyämme koirat pääsivät vapaaksi ja siitähän alkoi loppuillan kestänyt piehtarointi ja irstastelu. Se kesti kolme päivää ja kyllä täytyy ihailla Maijan pitkämielisyyttä meidän pientä eunukkiamme kohtaan. Vasta iltaisin Maijaa alkoi jo vähän ärsyttämään jatkuva jyystö. Täytyy myös ihailla Verneä, vaikka hän on leikattu ja pieni, niin hän uskoi oman punertavan turkkinsa tuomaan viriliteettiin niin kovasti, että yritti saada tähän maailmaan jälkeläisiään. Nyt koiramme ovat rauhoittuneet ja ennenkuin kukaan huolestuu niin kerron, että kertaakaan Verne ei osunut ''sinne''. Kaikkialle muualle kyllä.

Mä oon sun koirakaveri ja bailaan sun kaa koko päivän
Tämä juoksujuttu on kyllä ollut todella ärsyttävä hetki elämässäni. Tuo eräs on ollut niin hormoniensa vallassa, että kun olen jotain yrittänyt hänelle opettaa niin olen saanut vastaukseksi pitkän tuijotuksen ja hyvällä lykyllä näyttävän poistumisen. Tässä samalla olen yrittänyt sisäistää kiintymysvanhemmuuden oppeja koirankasvatukseen. En ole koskaan ollut hirmuhallitsija mitä tulee lapsiin tai eläimiin, voin kertoa, etten ole tämän talon alfanaaras. En ollut alfanaaras edes silloin kun asuin yksin. Mutta on ollut vähän hämmentävää ihan tietoisesti yrittää opetella keinoja, jotka pohjautuvat keskinäiseen kunnioitukseen ja eri lajien välisen erilaisuuden hyväksymiseen, kuin perinteiseen apinointiin, mitä ihmisenä tulee tehtyä. Sitten kun Maikki osoittaa mieltään, niin on ollut vaikea päästää irti laumanjohtaja-ajatuksesta ja keskittyä kumppanuuteen.

Tästä kiintymyysvanhemmuudesta vielä, että meidän perheessä on sitä kasvatussuuntaa käytetty meidän lapsiimme. Ja en voi sanoa olevani kauhean erinomainen vanhempi, mutta on yksi asia missä olen todella hyvä ja se on lasten nukuttaminen. Siinä ollaan sellaisella taajuudella lapsen kanssa, missä minun on helppo toimia. Ja se taajuus on aika primitiivinen. Täytyy olla hyvin läsnä ja vaistota missä väsymyksen vaiheessa lapsi on. Kun ollaan läsnä siinä herkässä tilanteessa missä toinen on unen ja valveen rajamailla niin siinä on jotain samanlaista kuin millaista on kommunikoida eläimen kanssa. Vastasyntyneet menevät muuten ihan tähän samaan kategoriaan. Se, että aikuisena ihmisenä pääsee siihen herkkään tilaan vaatii harjoittelua ja, jotta pystyy vaistoamaan toisen elävän olennon fiiliksiä on arkielämän hössötyksessä välillä täysin mahdottoman tuntuista. Silloin kun se onnistuu, niin se on hienoa. Että jos teidän lapsillanne on nukahtamisongelmia, niin voitte tuoda heidät minulle.

He ovat samankuvioisia
Olen opiskellut koirien rauhoittavia signaaleja ja kun Maija on ollut ns. pois pelistä, niin olemme sitten harjoitelleet niitä tosi paljon. Rauhoittavat signaalit ovat olleet jokseenkin tuttuja jo entuudestaan. Meidän Verne on aina ollut todella taitava ja suurieleinen koiranpuhuja, mutta Maija on vähän hienovaraisempi. On ollut ilahduttavaa, että olen saanut Maijan ajoittaisia hulluuskohtauksia vähän rauhoitettua elehtimällä. Erityisen mukavaa on ollut huomata kun Maija viestittää minulle ja olen hoksannut. Hyvin todennäköisesti tälläkin kertaa Maija on opettanut minulle enemmän, kuin minä hänelle.

lauantai 30. huhtikuuta 2016

Koirasynttärit!



Tässä on Maija. Maijalla on synttärit.






Tässä on Sanna. Sannalle ei ole kakkua. 





Mitä yhteistä on Maijalla ja Sannalla? No, molemmat ovat horoskoopiltaan härkiä. Maija saa viettää synttäreitään ensin ja juuri tänään Maija täyttääkin yhden vuoden! Meillä on koirakaveri jack russell Ronja kylässä ja onkin vietetty kunnon koirasynttäreitä kolmen koiran voimin. Koirat ovat telmineet pihalla ja iltaruuaksi on tarjolla maksalaatikkoa, nakkeja ja rahkaa. Lahjaksi Maija sai Ronjalta luita ja kunhan emäntä tästä kerkiää, niin haetaan vielä kunnon ison tytön valjaat kaupasta. Onnea Maikki! <3


Tampereella on tänä viikonloppuna kansainvälinen koiranäyttely ja kävin siellä Ronjan ja hänen omistajansa kanssa näyttämässä Ronjaa. Tai siis minä olin vain hengaamassa. Olin totaalisen haltioitunut niistä kaikista koirista. En ole koskaan ollut koiranäyttelyssä, ja se oli kuin olisin kuollut ja päässyt koirataivaaseen! En varmaan koskaan ole ollut niin onnellinen kuin siellä niiden satojen koirien keskellä! Ne koiranäyttelyihmiset on kyllä ihan pimeitä, mutta voi miten ihania koiria. Ronja sai arvosanaksi ''erinomainen'' nuorten narttujen sarjassa. Onnea Ronja!

Meidän kotitreenit ovat edistyneet vaihtelevasti. Namilauta tuottaa vähän päänvaivaa ja eräskin kerta Maija nuuskutteli antaumuksella kynttiläkuppeja, jotka olivat jääneet lattialle, namilaudan reikien sijaan. Maijan juoksut ovat tulleet kriittiseen vaiheeseen, jolloin hänellä on ollut enimmäkseen naapurin akita/rottweilermix mielessä. Tyyppi vetää ja huutaa tuolla lenkillä jos vaan saa siitä uroosta vainun. Lisäksi hän pissii niin paljon, että itse en ymmärrä mistä sitä enää edes tulee. Odotan kovasti aikaa kun vien Maijan steriloitavaksi...

Juhlikaamme nyt kaikki Maijan synttäreitä ilmapalloin, serpentiinein ja jos vaikka skumpat vielä poksautettaisiin auki. Ensi kertaan.

keskiviikko 20. huhtikuuta 2016

Tähän joku kiva otsikko



Tässä on Maija. Maija löytyy treffipalstalta nimellä Menkkaleidi-15.
Sanna miettii vielä omaa nimimerkkiään, joten kuvaakaan ei ole saatavilla. Sori siitä. 



Meille on tapahtunut paljon sitten viime postauksen. Remonttimme on edennyt kerrankin ihan kivasti, siitä asiasta vuodatamme harvakseltaan Torkku & Herkku -blogissa. Joo tämä oli mainos. Sitten Maijalla alkoivat ensimmäiset juoksut, mikä on ollut jännää ja kiehtovaa ja näkynyt jonkin verran nuoren neidin käytöksessä. Asia on noteerattu myös kahvipöytäkeskusteluissa. Voin kertoa, että oli haastavaa olla nauramatta, kun small talkia rakastavaa esikoisemme kertoi isoisälleen kesken keksinsyönnin, että ''Maijan pimpistä tulee verta''.

Kaikkein jännin juttu on ollut se, että talomme pääluku kasvoi viiteentoista. Meille kuoriutui viisi tipua. Maija ei ole hirveästi tainnut tipuja nähdä, mutta kun ne on tuolla meidän keittiössä niin kyllä ne kuuluu ja varmaan haiseekin.

Maija yritti tutustua tipuihin, mutta
ravintoketjun huipulla oltiin toista mieltä.
Kaiken puuhan keskellä treenaaminen on jäänyt vähän vähemmälle, mutta saatiin kuin saatiinkin namilauta käyttöön. Se oli hämmentävä hetki meille molemmille. Olen varmaan aiemminkin kertonut siitä, että vaikeinta on hahmottaa itse, että mitä pitää tehdä ja pysytellä siinä. Maija kuitenkin tutustui lautaan ja sai pari onnistunutta toistoa sillä. Me ollaan harjoiteltu melkein joka päivä pihalla perustottelevaisuutta ja etsitty nameja, mitä Maija rakastaa. Toinen asia mitä Maija rakastaa on lasten tumppujen varastelu, mutta olen saanut sen vähenemään kun ollaan treenailtu muita juttuja lasten läheisyydessä ja muutenkin olen palkinnut Maijaa rauhallisuudesta lasten seurassa.

Lopulta olikin aika vaihtaa paremmat collegehousut jalkaan ja lähteä matkaan. Tällä kertaa eniten jännitti miten Maija käyttäytyisi luokassa. Viimeksi hän oli aika hermostunut ja sitten vielä nämä juoksut päälle. No turhaan jännitin, Maikki otti tosi rennosti. Nukkui paljon ja kulki nätisti. Meillä oli tosi mukavaa yhdessä ja pystyin itsekin keskittymään johonkin muuhunkin kuin omaan koiraani.

Ekana päivänä harjoiteltiin hihnakävelyä ja namilautajuttuja ja aloitettiin ilmaisun harjoittelu. Hypokoiran pitää siis kertoa jollain opetetulla tavalla diabeetikolle, että hänen verensokerinsa on matala. Eniten hämmennystä tuotti taasen oma osuuteni, mutta kyllä se siitä lähti sitten rullaamaan. Maija oli innokas oppilas ja hoksasi kyllä nopeasti mitä pitää tehdä.

Vaikka lähipäivät ovat jänniä ja väsyttäviä, niin tykkään niistä erityisesti sen vuoksi, että saan päivän päätteeksi mennä hotelliin ja olla siellä ihan yksin! Saan niin harvoin olla kotonakaan yksin, että oma laatuseurani on luksusta. Maijaa ei nyt tässä lasketa seuralaiseksi. Se on koira. Tälläkin kertaa yövyin Tammisaaressa. Olin ollut tyytyväinen viime visiittini hotellimajoitukseen, mutta varasinkin tällä kertaa yhden hengen huoneen motellista, joka oli hieman halvempi.

Motelli oli ulkoa vähän karu ja vastaanotosta varmistettiin, että haluanko varmasti yhden hengen huoneen, koska ''se on pieni koppi''. Mutta minä halusin. Ja minä pidin siitä kopista. Se oli vähän nuhjuinen ja siellä oli vähän turhan lämmin ja tiemelu kuului selvästi, mutta minä sain olla siellä ihan yksin!

Illalla oli vielä pakko lähteä samoilemaan Tammisaaren vanhaan kaupunkiin, koska siellä on aivan älyttömän kaunista ja idyllistä ja sitten on se meri. Kotimaanmatkailu on ehkä parasta. Itsehän asun alueella, jossa suomenruotsalaisuus ei ole se juttu. Joskus kuulee huhuja, että joku on ehkä joskus nähnyt suomenruotsalaisen vilaukselta, mutta siinä se. Tuntuu, että olisin ainakin itse hyötynyt vastahakoisena ruotsinopiskelijana siitä, että jollakin luokkaretkellä olisi käyty ruotsinkielisessä kaupungissa ja annettu selvitä itse siitä, että kaupan kassa palveleekin toisella kotimaisella. Ihan vinkkinä F.E.Sillanpään lukiolle, että abiristeily humalaisten ruotsalaisten kanssa on vähän eri asia.

Toisena päivänä treenattiin ilmaisua ja namilautaa ja jos tehtiin jotain muuta niin en muista, koska univaje. Maija nukkui suurimman osan päivästä. Päivä meni tosi nopeasti ja vähän harmitti lähteä kotiin, mutta me oltiin Maijan kanssa niin väsyneitä, että treenaamisesta ei olisi enää tullut mitään.

Seuraavaksi on luvassa kuvaspämmi turisteilustani:

 
Raippatorin häpeäpaalu. Mmm...häpeäpaalu.


Nää ihmiset elää näin joka päivä!

Siellä oli eläinkortteleita!

Ja paljon konesaumattuja kattoja

Vasemmalla olevassa talossa oli puhalletut
ikkunalasit ja tuo asia edessä oli söpö

En ole kirkkoihmisiä,
(enkä selvästikään pätevä valokuvaaja)
mutta tämä oli nätti

Idylliä ei rikkonut edes
rasistinen kenkäkauppa
Aamukahvit tuolla parvekkeella ei haittaisi

Vuohikortteli ja osa sormestani,
sori en jaksanut photoshopata 

Merenrantatalo, jolla oli jokin funktio,
jota en enää muista

Minigolf-radalla oli narsisseja
oksentava delfiini
 
Maija ja motellin Ikea-lamppu
 Tack och adjö.




tiistai 5. huhtikuuta 2016

Saamaton emäntä on hyvä emäntä

Tässä on Sanna. Sanna on olohuoneessa. 


Tässä on Maija. Maija on ylösalaisinkoira.














Pari viikkoa harjoittelua on nyt takana. Maija on innokas oppilas ja hoksaa nopeasti mitä häneltä halutaan. Ehdottomasti vaikeinta on ollut kouluttaa itseään toimimaan järkevänä ja tavoitteellisena kouluttajana. Minulla toivon mukaan tulee aina olemaan koiria, niin ehkä onkin jo aika minunkin oppia niiden kanssa olemaan. Ensimmäinen koirani, rauha hänen muistolleen, oli kovanpehmeä kerrynterrieri. Elämäni ilo ja tarkoitus. Ja sehän purkautui valtavaan hössöttämiseen ja tuloksena oli remmiräyhäävä ja eroahdistava herranen. Toki hän oli myös valtavan ihana ja fiksu, oppi sammuttamaan valot ja pelaamaan korttia. Hän oli upean kärsivällinen mokailujeni suhteen, sillä en yhtään tiennyt mitä olin hänen kanssaan tekemässä.



Toinen koirani on itseasiassa puolisoni koira, mutta olen ollut mukana pikkupennusta lähtien. Hän on basenji ja kouluttanut meitä enemmän kuin me häntä. Ymmärrän miksi basenjia ei suositella kenellekään ja ymmärrän miksei basenjin omistajat välttämättä halua enää muuta koiraa. Olemme olleet tyytyväisiä siihen, että hän on oppinut tekemään tarpeensa ulos ja ei enää tuhoa omaisuuttamme. Hän on ihana kuumavesipullo talven pakkasilla ja todella hyvä ystävä. Se lemmikki joka haluaa olla vieressä ja kuunnella murheet.



Maija siis on se jolla on jotain toivoa emäntänsä suhteen. Yksi kesykoira ja yksi villikoira ovat opettaneet rauhallisuutta ja sitä, ettei juuri mikään asia ole ihan niin justiinsa. Ja materiaan ei voi kiintyä, koska se joko syödään tai sen päälle pissataan.

Mutta ne treenit. Melkein joka päivä ollaan pontevasti jotain tavoitteellista puuhattu yhdessä. Sitten väsäsin tälläisen namilaudan. Muistin nikkaroidessani, että hitto minähän oikeastaan vihaan nikkarointia. Siitä tulikin vähän lyhyt ja vino ja reiät ovat vähän väärän muotoiset, mutta kyllä jos tällä emme opi, niin saamme olla oppimatta.

Tein itse ja säästin

Me ei olla vielä treenattu tällä laudalla, koska se pitäisi pyyhkiä. Materiaalit löytyivät meidän autotallista ja niissä on vähän kuraa ja hiirenkakkaa. Se on nyt siis ollut meidän verannalla 2 viikkoa, koska sen tuominen sisään ja pyyhkiminen, prosessi missä kestäisi noin viisi minuuttia, tuntuu niin kovin vaivalloiselta. Mieluummin olen märehtinyt asiaa joka päivä ja tuntenut syyllisyyttä saamattomuudestani.



torstai 24. maaliskuuta 2016

Hyponeitsyys menetetty


Tässä on Maija. Maijaa jännittää

Tässä on Sanna. Sanna unohti aurinkolasit.


Nyt on ekaa kertaa käyty hypokoirakoulutuksessa. Asiat, jotka minua etukäteen jännittivät eivät tokikaan liittyneet siihen miten Maijan kanssa omaksumme uutta tietoa ja millaisia ihmisiä siellä olisi. Ehei, eniten minua jännittivät nämä asiat:
  1. Se, että piti herätä viideltä aamulla ja lähteä ajelemaan Karjaalle kuuden maissa. Entä jos en saisi unta illalla?
  2. Pitäisikö ottaa omat aterimet mikrolounastani varten?
  3. Entä jos Maija ei mahdu kanssani vessaan?
  4. Miten saan kannettua meidän tavarat ja suunnittelemani illallispizzan hotelliin Maijan kanssa kun samalla pitää sitten ilmoittautuakin?
  5. Entä jos Maija tekee tarpeensa hotellin käytävälle?
  6. Voinko jättää Maijan huoneeseen kun käyn aamiaisella, vai saako se ns. slaagin?
  7. Entä jos eväitä ei ole tarpeeksi?
Kaikki murheeni ratkesivat ja osa oli jopa aivan turhia. Ne jotka eivät olleet turhia ratkesivat huolellisen suunnittelun ja riskianalyysien tekemisen johdosta. Olimme voitokkaita. 

En ollut koskaan käynyt Karjaalla. Ilmeni, että sinne on yhtä pitkä matka kuin Kouvolaan ja yhtä helppo ajaa. Maija nukkui lähes koko matkan, mistä olin kiitollinen.

Karjaa osoittautui melkoiseksi metropoliksi
Koulutus järjestettiin somassa vanhassa talossa, ja meidän lisäksi mukana oli paljon söpöjä koiranpentuja. Maija on kurssin vanhin ja hurmaavan teininarttu. Päivät olivat vähän haastavia toisten koirien läsnäolon vuoksi, sillä Maija halusi pitää kaikkia silmällä ja piti myös huolen, että kaikki kuulevat hänen ongelmansa. Runsaalla namituksella Maija saatiin kuitenkin aika hyvin aisoihin ja uskoisin, että ensi kerta menee jo paremmin. Olihan se jännä tilanne itsellekin, mikä varmasti välittyi koiraan. Kahden päivän aikana Maija söi pussin pilkottua kanafilettä, pari pussia juustonameja ja kaksi lenkkimakkaraa. 

Kouluttajat Elisa Forsman ja Stina von Bonsdorff johdattivat meitä koirankoulutuksen saloihin ja loivat luokkaan tosi mukavan ja avoimen fiiliksen. Kävimme läpi teoriaa, ja opettelimme käyttämään naksutinta. Kaikkein hauskinta oli treenata oman koiran kanssa. Maija oli innokas oppija ja hoksasi jutut nopeasti. Koiran onnistuminen oli tosi motivoivaa ja onnellista puuhaa. Harjoituksia ei olisi millään malttanut lopettaa. 

Olin ollut vähän skeptinen naksutinkoulutuksen suhteen, koska olen ajatellut, että se on jotenkin tosi työlästä ja sitovaa ja hankalaa. No olin väärässä. Se onkin todella palkitsevaa ja loogista, molemmille. Olen todella innoissani ja koska Maija hoksasi sen jujun helposti, niin tuntuu, että kyllähän sille pystyy nyt opettamaan sitten ihan mitä tahansa sen naksuttimen kanssa.

Hotellilla oli nätti paatti
Koulutus oli kaksipäiväinen, joten yöksi kirjauduimme onnistuneesti hotelliin pizzamme kanssa. Hotelli oli Tammisaaressa meren rannalla ja siellä oli nättiä ja sopivan rauhallista. Maija oli ensiluokkainen hotellivieras. Vieras ympäristö jännitti, mutta tosi kivasti siihenkin sopeuduttiin. Aamiaisellekin pääsin lähtemään ihan hyvin mielin. Varmaan yövymme samassa hotellissa ensi kerrallakin.

Yöunet maistuivat molemmille.
Toisen koulutuspäivän jälkeen ajelimme kotiin ja kyllä väsytti. Maija rentoutui kunnolla vasta täällä kotona ja tänään onkin lepäilty aika paljon. Treenattukin on ja hyvin mennyt. Tuntuu, että parin päivän tiiviin yhdessäolon ja puuhailun tuloksena minun ja Maijan suhde on vahvistunut. Hyvä se on aina ollut, mutta jotain extraa on tähän nyt tullut. Hyvä mieli jäi siis ekasta kerrasta .

lauantai 19. maaliskuuta 2016

Kenellä on hypo ja kuka on maisteri?

Tässä on Maija. Maijasta tulee hypokoira.    Tässä on Sanna. Sanna on maisteri.

























Tässä blogissa seurataan miten Maija ja Sanna käyvät koirakoulussa. Maijasta olisi tarkoitus tulla isona hypokoira avustamaan esikoistamme, jolla on ykköstyypin diabetes. Hypokoiran tehtävä on ilmoittaa erityisesti matalasta verensokerista, joka on hengenvaarallinen tila. Osa koirista ilmoittaa myös korkeasta verensokerista, joka sekin on hengenvaarallinen tila. Koirat opetetaan myös noutamaan esim. mehua matalaan verensokeriin, ellei diabeetikko itse pysty enää sitä hakemaan.

Olimme lukeneet hypokoirista ja kiinnostuneet. Esikoisemme sairastui ykköstyyppiin pari vuotta sitten kaksivuotiaana. Diabetes on hyvin vaativa hoidettava ja ajattelimme yrittää hyödyntää koirien ylivertaista hajuaistia apunamme. Vanhempi koiramme on basenji, joten hän olisi ehkä liian haastava koulutettava työkoiraksi. Hän on myös jo niin tapojensa orja, että halusimme ihan uutta verta tähän hommaan. 

Kävimme läpi kaikki mahdolliset ja mahdottomat koirarodut, miettien mikä olisi kaikkein sopivin. Vakavassa harkinnassa olivat tanskalais-ruotsalainen pihakoira ja länsi-götanmaanpystykorva, mutta niin vaan jotenkin eksyimme Viipurin koirat ry:n sivuille, ihan vaan katselemaan. Katselimme ainoastaan pentuja, sillä arvelimme pennulla olevan vähiten henkistä taakkaa kulkukoiruudestaan. Päätimme siis hankkia sian säkissä.

Minä olin perheestämme ainoa, joka ihastui ensisilmäyksellä Zaidan kuviin ja videopätkään. Muutkin pennut olivat söpöjä, mutta Zaidasta tuli SE olo. Lopulta muutkin taipuivat ja niin vain hakemus lähti Viipurin koirille. Jännitimme ja melkein jo luovuimme toivosta, kun mitään ei kuulunut. Sitten kun kuului niin ei kauaa kestänyt kun olimme Sipoossa, sateisella parkkipaikalla odottamassa lähetystä. Päivä oli syyskuun kolmas. Kanssamme odotti myös muita perheitä, joille oli koira tulossa. Tunnelma oli jännittynyt ja iloinen kylmästä sateesta huolimatta. Punainen pakettiauto saapui ja siellä oli Zaida siskonsa kanssa kuljetushäkissä. Nelikuinen, pieni, laiha ja kakkainen rääpäle.

Zaidasta tuli Maija, koska lapset olivat innostuneet Maija Mehiläisestä aika tavalla. Eihän se mikään koiran nimi ole, mutta kyllä siihen on jo tottunut. Nyt Maija on iso ja vähän ehkä pulska kakkalinko. Todella ystävällinen ja hyvähermoinen tyttö, mitä nyt murrosikä vähän tuo lisämaustetta luonteeseen. Jotain paimenkoiran geenejä Maijassa tuntuisi olevan ja hän tykkää käyttää nenäänsä, sekä noutaa asioita.

Niin se hypokoira-juttu. No Hypokoira ry kouluttaa pari kertaa vuodessa ryhmiä tähän tärkeään työhön. Me olimme onnekkaita ja pääsimme ensi viikolla alkavaan penturyhmään. Lähiopetus toteutetaan Karjaalla muutaman kerran vuodessa ja muuten tarkoituksena on harjoitella kotona. Pentukoulutus kestää n. puolitoista vuotta. Jos koulutus on onnistunut ja koira läpäisee Kiva Koirakansalainen -testin, hän saa virallisen hypokoira-statuksen. Vaikka loppuun asti emme pääsisikään, niin toivon, että Maijasta tulee olemaan apua esikoisemme hoidossa.