perjantai 4. marraskuuta 2016

Iso D-päivä

Kansainvälisen diabeteskuukauden vuoksi päätin aktivoitua bloggaamisessani. Hypomaisteri on jäänyt vähän taka-alalle, sillä koen kuvien lisäämisen niin tuskastuttavaksi, että aion nyt vain reippaasti lakata postaamasta niitä. Jos joskus olen täysissä ruumiin- ja sielunvoimissa niin, ehkä sitten jaksan vääntää muotoilujen ja sen sellaisten kanssa. Nyt en jaksa.

Tämä vuosi on ollut äärimmäisen väsyttävä. Vuosi on ollut totaalisen uuvuttava täynnä suuria huippuja ja massiivisia laskuja. Se mitä olisin toivonut tälle vuodelle olisi ollut ihan tavallista ja latteaa. Toivoin, että olisin pystynyt panostamaan Maijan koulutukseen niin paljon kuin olisin halunnut. Tietenkin itsekritiikkini on tähtitieteellisen ankara, sekä itse kasaamani suorituspaineet suurenmoiset. Hämäläis-satakuntalainen luonteenlaatuni myös tekee kaikesta tekemisestä aina vähän vaikeaa ja aina jotenkin hankalaa ja jollei jokin mene pieleen nyt niin kohta menee kuitenkin. Luulisin, että perheeni henkäisee helpotuksesta kun saan joskus runnottua kurssin läpi ja lakkaan jauhamasta siitä miten jotain pitäis mutkun on nyt niin hankalaa ja mikään ei onnistu. Mutta oikeasti kuluva vuosi on ollut varmasti elämäni haastavin kokonaisuus. Ehkä jopa vaikeampi kuin se vuosi kun esikoisemme sairastui D:hen, kirjoitin gradun ja muutimme tähän taloon, uudelle paikkakunnalle.

Maija on ollut meillä nyt vuoden ja 2 kuukautta. Hän on hieno koira, paljon on rauhoittunut ja saanut itsevarmuutta, mutta paljon on vielä tekemistä. Maijan erikoisuudeksi on muodostunut tässä loppukesän- ja syksyn aikana pihasta karkailu. Maija hyppää kaiken yli. Meidän jo valmiiksi todella ruma aita on nyt korotettu ja vahvistettu vaikka minkälaisilla viritelmillä, mutta siitä se leiskaisee yli kun sille päälle sattuu. Mutta Maija ei lähde kauas. Se menee pihatien päähän haukkumaan talon ohi lenkkeileville koirille ja tulee sitten takaisin. Maija on erinomainen vahtikoira, mutta harmitonkin karkailu ei kyllä ihan tule kyseeseen. Asumme sentään lähiössä.

Hypokoulutuksesta sen verran, että Maija sai kuin saikin suoritettua ensimmäisen osasuorituksen. Luulin muutamaan otteeseen, ettemme koskaan näkisi sitä päivää kun Maija jaksaa hajuerotella tarpeeksi tavoitteellisesti. Parin viikon päästä yritetään suorittaa toinen osasuoritus ja nyt treenataan kovaa joka päivä. Kun hajuerottelu saatiin valmiiksi, niin treenitkin ovat olleet paljon helpompia järjestää kun ei tarvitse kantaa mukanaan valtavaa tavara-arsenaalia vaan kamat voi olla monta päivää paikoillaan ja sopivan hetken tullen kuiskaan Maijalle ''treenit'' ja se tulee perässäni. Joskus tarvitsee vain katsoa Maijaa tietyllä tavalla, niin se tietää, että nyt olis hommia. Tämä on kätevää, sillä toinen koiramme ei tällä tavalla useinkaan havahdu siihen, että kohta on namibuffet tarjolla toisessa huoneessa ja häntä ei ole kutsuttu.

On myöskin ollut ilo seurata kun esikoisemme on kiinnostunut Maijasta. Hän on suuri filosofi ja haaveilija, joka ei useinkaan välitä konkreettisen maailman realiteeteista tai ilmiöistä. Hän on aina ollut vähän arka lähestymään eläimiä, vaikka meillä niitä aina on ollutkin. Kuitenkin se ajatus, että Maijasta tulee hänen hypokoiransa on selvästi todella tärkeä ja kiinnostava. Esikkoa kiinnostaa osallistua treeneihin aina kun voi, ja aina kun oma kärsivällisyyteni antaa periksi yrittää hallita yhtä häsläävää koiraa ja yhtä häsläävää lasta yhtä aikaa.

Nyt olis taas noi treenit.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti